Steinway Piano Gallery Helsinki esittää: The Nordic Sound of the Steinway Artists haastattelusarja – Suomi
Tämä haastattelusarja kertoo miten heistä tuli pianisteja ja mitä heidän tulevaisuus pitää sisällään. Tässä haastettelussa Janne kertoo muun muuassa miksi akustinen instrumentti on niin tärkeä ja mikä hänestä piti alunperin tulla isona.
Miten matkasi pianon soiton parissa alkoi ja mitä vaikutteita sinulla on ollut:
Matkani pianonsoiton parissa alkoi vuonna ‘80. Minulla on yksi ystävä, joka soitti koulussa välitunnilla Bach’in Toccata teemaa. Ihmettelin, että missä hän on tuon oppinut, koska se oli tuttu teema minulle semmoisesta ranskalaisesta piirrossarjasta kuin ‘Olipa kerran ihminen’. Siihen olin tykästynyt jo aiemmin ja hän kertoi sitten, että käy sellaisessa lapsikuorossa:
“Kuoroharjoitusten jälkeen kuoronvetäjä Sakari Vilppunen opettaa sitten aina seuraavan tahdin ja seuraavan puoli tahtia siitä kappaleesta”, ja menin sinne mukaan sitten, halusin oppia tietenkin tätä myös.
Ja kuinka ollakaan, aika nopeasti tilanne muuttui niin, että aloin käymään pianotunneilla. Sitten innostuin tosi paljon koko ajan enemmän ja enemmän ja aloin kuuntelemaan myös klassista musiikkia, ennen kaikkea pianomusiikkia paljon.
Oikeastaan meni vain muutama kuukausi, kun oli ihan selvää, että haluan pianistiksi. Innostuin Beethovenin sonaateista ihan valtavasti ja puolisen vuotta siitä alkuhetkestä Chopin tuli mukaan kuvioihin ja sitten se oli aivan selvää, että tästä ei ole enää paluuta entiseen. Aika nopeasti ja dramaattisesti tapahtui tämä alku. Ja sitä kautta myös aloin viettämään hyvin paljon pianon ääressä aikaa, ihan tunteja päivittäin ja se alkoi salamannopeasti. Sitten tosiaan harjoittelun määrät olivat aika suuria heti.
Pyrin etsimään semmoista musiikkia mitä halusin soittaa ja aika vähän oikeastaan soitin mitään Pianokouluja, vaan heti pyrin löytämään mestariteoksia ja soittamaan sellaista musiikkia, mikä on oikeasti kiinnostavaa, että se oli tällainen hyvin niin kuin salama alku, ikään kuin vähän myöhässä. Olin 12 –vuotias, mutta sitäkin innokkaampi.
Oikeastaan suurimpia haaveitani oli, ennen kuin aloin soittaa pianoa, että minusta tulee tennispelaaja. Olin yhtä fanaattinen tenniksen suhteen kuin sitten myöhemmin pianonsoiton suhteen, elikkä oikeastaan sinne asti elämäni oli sitten hyvinkin semmoista normaalia, jos näin voi sanoa (nauraa). Kun piano tuli kuvioon, niin kaikki vapaa aika sen jälkeen koulun ja nukkumaanmenon välissä oli sitten pianonsoitolle pyhitetty, että istuin kyllä sitten täysin pianon ääressä tai sitten kuuntelin musiikkia. Se oli hyvin niin kuin intensiivistä, että se musiikki vei kyllä mennessään.
Oikeastaan oli paljon sellaisia levytyksiä, mitä edelleen muistan mitä kuunnelleeni; Rubistein,
Pollini, Zimmermann. Tämmöisiä ‘80 luvulla tehtyjä levytyksiä, jotka ovat edelleenkin minulla hyllyssä ja sitä kautta tutustuin hyvin laajasti pianokirjallisuuteen hyvin varhaisessa vaiheessa.
Mitä sinulle merkitsee olla Steinway artisti?
Totta kai se on hieno huomionosoitus Steinway&Sons‘ilta, että on tällaisen tittelin saanut itselleen. Silloin kun aikoinaan kävin valitsemassa Hampurista ensimmäisen Steinwayn muistaakseni vuonna ’86 keväällä, niin siellä oli seinällä pianistien nimiä. Silloin kävi ilmi, että on tämmöinen “Steinway Artist” –instituutio, joka ilmenee muun muassa sitä kautta, että Hampurin pianotehtaan seinillä on näitä idoleiden kuvia. Sitä kautta sitten kun tämä tilaisuus minulle tarjottiin, että olisinko kiinnostunut tämmöisestä, niin tottakai lähdin siihen innolla mukaan. Tämähän on suuremmoinen mahdollisuus myös sitä kautta, että kun on esimerkiksi maailmalla soittamassa jossain ja jos konsertin järjestäjä ei pysty järjestämään esimerkiksi harjoitustilaa tarpeeksi, niin Steinwayn edustajan tiloissa, mikäli kaupungissa sellainen löytyy, niin sieltä löytyy sitten harjoittelupaikkoja.
Tätä olen kyllä käyttänyt muutamat kerrat hyväkseni, koska se on iso etuoikeus, että pääsee soittamaan hyvällä soittimella myös ennen konserttia ja harjoittelemaan. Ei tarvitse tinkiä sitten laadusta siinäkään asiassa.
Miltä tuntui olla valikoimassa ensimmäistä kertaa Steinway soitinta Hampurissa?
Olihan se hyvin jännittävää, siellä oli neljä C–mallin Steinway soitinta silloin ja niistä sai sitten valita. Kyllä se valinta oli sitten oikeastaan kahden soittimen väliltä, muistan sen hyvin selvästi. Yksi sitten kuitenkin erottui siitä, että siinä oli semmoinen hyvin jotenkin jalostunut ja semmoinen lämmin ja toisaalta hyvin iso sointi.
On nämä aina vähän makuasioita, että mitä ikään kuin painottaa siinä soittimen värissä, esimerkiksi soitinvärissä, että mitkä elementit ovat sellaisia mitkä henkilökohtaisesti ovat tärkeitä. Olen itse aina ollut sitä mieltä, että semmoinen laaja väriskaala on tärkeä, että soitin soi lyyrisesti ja lämpimästi, mutta silti intensiivisesti ja kuuluvasti silloinkin, kun soittaa hiljaa. Toinen on se, että siitä saa orkestraalisia sävyjä ilman, että sointi ikään kuin menee kireäksi tai muuttuu kovaksi, ja se säilyttää semmoisen täyteläisyytensä, niin se on hyvän soittimen tuntomerkki mun mielestä.
Mitä pianomusiikki merkitsee sinulle ja miten Steinway flyygeli on vaikuttanut soittoosi sekä työskentelyysi?
Steinwaylla kun olen soittanut, sanotaan nyt lähes koko ajan, on ollut muutama vuosi välissä, että mulla ei ollut Steinwayta kotiharjoitteluun soittimena, mutta kun se on koko ajan ollut, niin tottakai se on antanut mahdollisuuksia kehittää sitä omaa soittoa ja semmoista sointikulttuuria sekä jalostaa sitä, koska Steinwayn sointi tavallaan vastaa siihen, että millaista sointia ollaan hakemassa.
Eli niin kuin aiemmin sanoin, on hirveän tärkeää, että soitin on sellainen mistä sävyjä on löydettävissä, koska muuten helposti se matka voi olla vähän epätoivoinen jos tekee mitä tahansa ja soitin ei reagoi sitten siihen. Ehkä joku semmoinen tietty ennustettavuus myös siinä soittimen koneistossa, ja siinä millaisia sävyjä siitä voi saada, niin se myös inspiroi ja kannustaa hakemaan enemmän uutta sekä erilaisia sävyjä. Sitä kautta Steinwaylla on ollut hirveän ratkaiseva merkitys, että jos mä olisin soittanut vaikka jollakin pystypianolla, niin ei varmasti se sointikuva ja semmoinen korva ei olisi kehittynyt samalla tavalla.
Siinä mielessä mä olen vähän huolissani kun tänä päivänä on tullut muotiin nämä semmoiset sähkö– tai tämmöiset hybridisoittimet, että OK tietenkin jos on tilanne sellainen, että kerrostalossa asutaan ja ei voi soittaa, mutta ei sitten ainakaan koko aikaa pidä soittaa sillä sähköisellä.
Se tarkoittaa sitä, että silloin korva ei kehity eikä kosketus kehity eikä löydetä sellaisia sävyjä sitten oikeastaan varmaan koskaan, jollei tavallaan haeta niitä sitten sen akustisen soittimen kautta ja niitä ominaisuuksia mitä vain akustinen soitin pystyy tarjoamaan.
Siinä mielessä mä kannustaisin nuoriakin soittajia enemmän tai niin paljon kuin mahdollista soittamaan vain akustisilla pianoilla. Että mieluummin vähemmän, mutta sitten ennen kaikkea akustisesti, että tää sointikulttuuri kehittyy.
Minkä neuvon antaisit aloittelevalle pianistille ?
Ehkä yksi tärkeimpiä neuvoja on se, että kuinka paljon harjoitteleekin, niin soittaa paljon akustisella pianolla. Se on yksi ehkä tärkeimpiä minun mielestä, että kun aiemmin kerroinkin, että on tullut tänä päivänä muotiin nämä sähköiset soittimet, niin näkisin sen niin, että sointikulttuuri ei voi kehittyä ilman, että soitetaan akustisella pianolla. Se olisi äärimmäisen tärkeää, että olisi mahdollisuus harjoitella akustisella soittimella sitten vaikka musiikkiopistolla tai siellä paikassa missä käy pianotunneilla ja jos ei kotona ole sitä mahdollisuutta, niin yksinkertaisesti pyrkisi harjoittelemaan kuitenkin akustisella soittimella niin paljon kuin mahdollista. Se on yksi tärkeimmistä neuvoista.
Ja tietenkin että pyrkii soittamaan musiikkia, josta aidosti pitää ja etsiä sitä. Kuunnella mahdollisimman paljon eri tyylejä ja eri pianisteja ja vertailla tulkintoja vaikkapa samasta teoksesta, se on myös hyvin avartavaa.
Käyttää aikaa paljon, ei pelkästään pianomusiikin kuunteluun, mutta myös ihan kaikenlaisen musiikin, klassisen musiikin kuunteluun jos klassista musiikkia soittaa. Kuuntelee myös orkesterimusiikkia ja sitä kautta myös korva, tai orkesterin sävyjen kautta, myös mielikuvitus pianonsoittoon voi lisääntyä. Voi tavallaan löytää semmoisia sävyjä ehkä vielä enemmän ikään kuin mielikuvan kautta, ikään kuin orkestraalisempia sävyjä kuin mitä pelkästään pianosta on löydettävissä.
Mitkä ovat mieleenpainuvimmat konsertit?
Joensuussa 80-luvulla oli aika vilkas konserttielämä ja siellä oli muun muuassa semmoinen kamarimusiikkitapahtuma aina helmikuussa, jossa kävi aivan uskomattomia pianisteja. Kuulin Emil Gilelsin resitaalin Joensuussa vuonna ’83 muistaakseni ja Bruno Rigutto, hieno ranskalainen pianisti, kävi siellä myös ja kuulin Joensuussa myös Grigory Sokolovin soittavan orkesterin solistina ja Lazar Berman kävi. Tämmöisiä legendoja, mikä tuntuu ihan uskomattomalta, että he kaikki ovat olleet Joensuussa. Oli tietysti hirveän hienoa päästä kotikaupungissa kuulemaan livenä tällaisten taiteilijoiden soittoa
Kyllä se omasta konserttikokemuksista etenkin se ensimmäinen konsertti on sellainen, mikä tietysti jää mieleen. Samoin se ensimmäinen kerta, kun soitti orkesterin solistina, niin totta kai nämä ovat sellaisia mitä ei välttämättä koskaan unohda.
Tietenkin mieleen jää myös sellaiset tilaisuudet, kun salin akustiikka on loistava ja Steinway on loistava ja hienosti huollettu ja viritetty niinkuin esimerkiksi Japanissa. Soitin tuossa viitisen vuotta sitten Nagoyassa Munetsugu salissa, mikä on varmaan yksi maailman parhaimmista resitaalisaleista. Se oli kyllä semmoinen kokemus, kun sali itsessään on sellainen instrumentti. Kun ensimmäisen soinnun soittaa ja se resonoi niin, että se on aivan ihan käsittämätöntä. Tämmöiset jää tietenkin mieleen eivätkä koskaan unohdu.
Se on parhaimmillaan sitä, että se sali jo itsessään ja se akustinen ympäristö inspiroi. Siinä pääsee sellaiseen flow tilaan kuin itsestään, ettei tarvitse juuri tehdä mitään muuta kuin alkaa soittamaan ja yhtäkkiä kaikki kuulostaa paremmalta kuin koskaan aiemmin.
Mikä on parasta Steinway soittimessa?
Oikeastaan voisi lähteä melkein siitä, että Steinwayhan on instrumentti, jolla useimmat pianolevytykset on tehty ja voin sanoa, että siitä lähtien kun aloin pianolevytyksiä kuuntelemaan, vuodesta ‘80, niin uskallan väittää, että vähintään 95 % niistä äänityksistä on tehty Steinway flyygelillä. Eli se on oikeastaan muokannut mielikuvaani siitä, millainen on hyvän flyygelin sointi ja millainen on semmoinen jalostunut sointikulttuuri. Kun kuunnellaan vaikkapa Pollinia tai Zimmermannia, niin kuin he osaavat soitinta soittaa ja sitä soitetaan hyvin, niin se oli muokannut ehkä semmoista ideaalia visiota siitä, että mitä lähteä tavoittelemaan.
Kun levytykset on tehty tällä samalla tyylillä tai samanmerkkisillä Steinwaylla, niin se on tosiaan niin, että aika pitkälti se vaatii sen, että se soitin on sitä samaa kaliiberia, koska on erilaisia flyygelimerkkejä ja erilaisia sointeja ja Steinwaylla on ihan omansa. Steinwayn soinnin tunnistaa heti ja se on edelleenkin musta semmoinen, ettei sitä pysty jäljittelemään, että se on ihan omanlaisensa. Koneistoja on paljon ja helppoja flyygeleitä, joilla on mukava soittaa, mutta Steinwayn soitinväri on ihan omanlaisensa.
Steinway erityisesti on myös semmoinen niinkuin All Around– soitin, että se on erilaisissa tyyleissä hyvin luonteva, ihan samalla tavalla kuin Mozartia soittaa tai Prokofievia tai muuta barokkia, niin se toimii, että se on siinä mielessä sellainen hyvin vakuuttava sointi.
Totta kai jokainen flyygeli on oma yksilönsä eikä yksikään flyygeli ole samanlainen kuin toinen. Niissä on aina omat pienet vivahteensa, mutta on kuitenkin semmoisia ominaispiirteitä, mitkä ovat kuitenkin tyypillisiä erityisesti Steinwaylle.
Mistä Steinwayn ominaisuudesta pidät eniten?
Minusta semmoinen soinnin värikkyys ja täyteläisyys ja lämpö, että siinä pystyy saamaan sellaisen hyvin ison ja täyteläisen orkestraalisen soinnin, mutta myös hyvin semmoisen intiimin ja herkän ja sensitiivisen ja siltikin kantavan. Eli tällaiset hyvin kaukana toisistaan olevat sointivärit, ja että ne ovat samassa soittimessa, niin se on aika hieno ominaisuus mikä ei ole todellakaan itsestään selvää. Että se on ehdottomasti Steinwayn valtti.
Mitä tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia sinulla on?
Tällä hetkellä minulla on suunnitelmissa semmoinen levytysprojekti seuraavan neljän vuoden aikana; nauhoittaa itseasiassa ainakin 5–6 Chopin levyä eli aika paljon Chopin ohjelmistoa olisi tulossa. Olen aiemmin levyttänyt kyllä sitä jo jonkun verran, piano–orkesteri teokset kaikki, mutta nyt tosiaan on tarkoitus sitten tarttua jälleen Chopinin sooloteoksiin.
Ja jonkun verran myös Sibeliuksen transkriptioita olisi tarkoitus tässä tehdä, eli seuraavan neljän vuoden aikana oikeastaan pääasiassa levytyksiä, keskityn niihin ja niiden valmistamiseen. Tämä on tämmöinen Suomen Kulttuurirahaston tukema hanke, joka mahdollistaa nyt sitten tämän, että seuraavat 4 vuotta olen sitten kiinni tässä näissä projekteissa. Se on semmoinen haave mitä olen tietysti pitkään toivonut, että pääsisin tekemään näitä, mutta nyt sitten pystyn keskittymään täysin näihin ja se on tosi hieno juttu.
Kerro hieman äskettäin julkaistusta levystäsi.
Edellisin levy ennen uusinta levyä mitä minulta ilmestyioli Sibeliuksen “Opus Numeroimattomia Pianoteoksia”. Aiemmin tosiaan 2015 vuonna julkaisin sellaisen kokoelman missä oli kaikki nämä opusnumeroidut pianoteokset 5 levyn boksissa, ja nyt tämä viimeisin sisälsi teoksia, joita Sibelius sitten ei lopuksi numeroinut, jotka julkaistiin osittain vähän myöhemmin Sibeliuksen kuoleman jälkeen.
Eli se on sellainen hanke mikä minulla on ollut pitkään myös tässä työn alla, että nämä kaikki
Sibeliuksen pianoteokset ja transkriptioita nyt on vielä tulossa ainakin yksi levyllinen elikkä tämmöistä Finlandia ja Valse Tristea ja osittain hyvinkin tuttuja, mutta orkesteriteoksena. Tämä on pianolevy mikä näistä on vielä tekemättä.
Eli Sibelius ja Chopin ovat erittäin merkittävässä roolissa seuraavan neljän vuoden aikana ainakin.
Kerro vähän Steinway soitin historiastasi?
Joo, siis minulla on ollut tilaisuus harjoitella neljällä erilaisella Steinwaylla kotona. Aikoinaan ensimmäinen soitin minkä sain oli B malli Steinway vuodelta ‘85 jos muistan oikein ja se oli minulla puolisen vuotta ja sitten vaihdoin sen vähän isompaan C malliin. Sen kävin valitsemassa sitten Hampurista ja se oli mulla yli 10 vuotta.
Ja sitten oli joitakin vuosia taukoa, että mulla ei ollut Steinwayta, oli toinen soitin ja sitten sain semmoisen kuuskymmentäluvun Steinway A mallin, muistaakseni noin vuodelta 68 ja se oli minulla kanssa muutaman vuoden.
Nyt mulla on ollut varmaan 4–5 vuotta Steinway D vuodelta 2000. Elikkä aika uusi soitin, harrastelijapianistin käytössä ollut elikkä käytännössä niinkuin ihan pistämätön.
Siihen oon kyllä erittäin tyytyväinen ja olen muuten levyttänyt osittain tämän viimeisimmän levyn tällä soittimella. Tällainen Steinway historia minulta löytyy.